Seikkailuni (sekoiluni) sukupuolten ihmemaassa - ja miksi tulin sieltä ulos naisena

Runoilija Tarita Ikonen suunnitteli kirjoittavansa kirjan transsukupuolisuudesta. Runojen aihe muuttui matkan varrella, vaikeiden kysymysten ja vastausten jälkeen.

Olin 3. luokalla, kun paras ystäväni kysyi, onko minulla jotain salaisuuksia. Vein hänet syrjäiseen paikkaan koulun taakse ja hetken mielijohteesta kuiskasin: ”haluaisin olla poika”. 

Oikeasti halusin, että minulla on jännittävä salaisuus, jota ei saa paljastaa muille. Myöhemmin aikuisiällä minulle on kautta rantain vihjailtu sekä kysytty suoraan, haluaisinko olla poika ja mennä korjaushoitoihin tai olenko miettinyt, jos kaikki mielenterveysongelmani johtuvat transsukupuolisuudestani. Synkimpinä hetkinä ja öinä kävin senkin kortin lävitse, mutta vaikka minulla olisi munat, ei se menneisyyttäni muuta. Vaikka vetäisin tuhottomasti testosteronia, ei se ahdistustani parantaisi. 

Näiden vihjailuiden ja uteluiden takia transsukupuolisuus on herättänyt minussa uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Se on ollut yksi monista jutuista, joita olen halunnut tutkia runouden keinoin. Kuka on transsukupuolinen ja mistä se kokemus syntyy? Omissa runoissani halusin estottomasti valehdella, revitellä ja antaa vaikutelman, että kyllä, minä olen poika! Joskus on tuntunut siltä, että sen ihmiset haluavat suustani kuulla. Halusin vahvistaa ihmisten oletuksia siitä, mitä heillä kenties on minusta ja sukupuolestani. Antaisin heidän olla ”oikeassa” ja kirjan kautta tulisin ”kaapista ulos”. Ja vain minä tietäisin, että kyse olisi valheesta ja tahallisesta harhaanjohtamisesta, silkasta kaunokirjallisuudesta ja fiktiosta! 

Olen aina kirjoittanut omasta elämästäni, puhunut terapiakirjoittamisesta ja liputtanut tunnustuksellisen runouden puolesta. Tiesin, että suurella todennäköisyydellä ”transrunot” luetaan totena. Tunnustuksena. Olin rakentanut hyvän ja tukevan pohjan tälle kirjallisuusvalheelle aikaisemmilla kokoelmillani. Ja lapsuuteni tuki tätä väitettä. Olin ollut poikamainen, alle kouluikäisenä kutsuin itseäni Niko-Petteriksi ja koin oloni aina epämukavaksi mekoissa. 

Taustatutkimus ja hämmennys: miten transsukupuolisuus määritellään? 

Oli varsin vapauttavaa lähteä kirjoittamaan aiheesta, joka ei koskettanut minua, mutta pystyin ymmärtämään heitä, joita asia oikeasti koskettaa. En ollut aikaisemmin seurannut uutisointia ja keskustelua sukupuolen moninaisuudesta. Tiesin kyllä, että elämme hieman hämmentävässä ajassa, jossa poikia ei saa sanoa pojiksi, eikä tyttöjä tytöiksi. Oma käsitys transsukupuolisuudesta oli (ja on) varsin yksiselitteinen. Nainen tuntee olevansa mies (tai toisinpäin) ja haluaa korjata kehoansa kaikilla mahdollisilla hoidoilla ja leikkauksilla. Mitä paremmin hän sulautuu muiden miesten/naisten sekaan, sitä parempi. 

Mitä syvemmälle menin aiheen syövereihin, sen hämmentyneemmäksi tulin. Kun puhuttiin transihmisyydestä, transsukupuolesta, itsemäärittelystä, kehoristiriidattomuudesta ja muunsukupuolisuudesta, hämmästyin, kuinka nämä termit voivat tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Oma käsitykseni aiheesta mureni ja tuntui auttamattoman vanhalta, kun kahlasin läpi kirjoja, videoita ja blogeja. 

Transsukupuolisuus alkoi näyttäytymään marketilta tai valintatalolta, josta voi voi lapata omaan kärryynsä itselleen sopivat tuotteet ja bonuksena päälle määrittää oman sukupuolensa tai – olla määrittelemättä. 

Mieleeni alkoi hiipimään ajatus: jos minä olenkin transsukupuolinen, jos minä olenkin sisimmältäni mies, mutta en ole vain tajunnut sitä aikaisemmin! 

Pukeudun miesten vaatteisiin, en pidä rinnoistani, lapsena leikin poikien leluilla, käytän miesten partavettä. 

Laitoin hyvälle ystävälleni viestin: ”tämä aihe taitaa koskettaa minua enemmän, kuin olen tajunnut.” Muutama päivä siinä meni, kun asettelin itseäni sille lavealle transsukupuolisuuden janalle, mutta kaikista yrityksistä huolimatta, en saanut itseäni sinne sopimaan. Kun puhutaan transsukupuolisuudesta, minulle se tarkoittaa vahvaa kehollista kokemusta, ristiriitaa. Inhoa ja vierautta omia sukuelimiä ja fyysistä olemusta kohtaan. Enkä minä totisesti kaipaa itselleni kyrpää. (Paitsi suuressa kusihädässä, kun jalat ristissä ohitan ulkona varjoisan puskan) Eikä minulla ole mitään tarvetta tulla nähdyksi miehenä sosiaalisissa tilanteissa, olen sen verran introvertti, että aina parempi, kun ei huomata ollenkaan. Ennen tätä kirjaprojektia en ollut elämäni aikana kovinkaan montaa ajatusta omalle keholleni uhrannut. 

Vaikka olisi kuinka poikamainen, se ei tarkoita vielä, että olisi transsukupuolinen. 

”Olen muumi..., siis muunsukupuolinen” 

Muunsukupuolisuus aiheutti minulle paljon enemmän päänvaivaa. Siinä oli jotain samaistuttavaa, hämmentävää ja jotain, mitä en ole vieläkään ymmärtänyt. Selväksi oli käynyt se, kuinka mielellään häivyttäisin itsestäni naisellisia osia. Rinnat, nuo ainaiset riippakivet. Mitä ikinä muunsukupuolisuudella tarkoitetaankaan, tiedän, että meikittömät kasvoni ja kaljuksi ajeltu pääni solahtaisivat siihen lokeroon aika helposti. Ja leikinhän lapsena prätkähiirillä ja pelasin pleikkarilla! 

Tilanteet, joissa minua puhutellaan nuorena naisena, on tuntunut aina vähän hassuilta, kun minulla on päällä nahkatakki, kauluspaita, pipo, miesten farkut, maiharit ja rähmää silmäkulmassa. Ei oikein tunnu naiselliselta, mutta kuuliaisesti ja mukisematta olen aina totellut, kun minua kutsutaan tytöksi tai naiseksi. (Tottelen myös, jos luullaan pojaksi.) Vaikka en tunne itseäni naiselliseksi, niin se ei riitä syyksi, että määrittelisin itseni joksikin muuksi. Itselläni muunsukupuolisuuteen liittyy valtava uskottavuusongelma. En voi vakavalla naamalla sanoa, olevani muunsukupuolinen! Humalassa tai huolimattomuuksissani sanoisin vahingossa, että olen ”muumi...siis muunsukupuolinen” Lopulta pokkani pettäisi ja alkaisin tahtomattani nauraa. Ja kenties joku luulisi, että minä pilkkaan muunsukupuolisia, vaikka kyse on omasta huonosta ulosannista, yleisestä hermostuneisuudesta ja sosiaalisesta kömpelyydestäni. 

Muunsukupuolisuus on sanana minulle vaikea, koska se ei kerro mitään. Se herättää jatkokysymyksiä, uteliaisuutta ja ihmetystä. Minä kun arvostan asioiden hoidossa ja sosiaalisilt atilanteilta jouhevuutta ja nopeutta, niin silloin nainen on näppärä, yksiselitteinen ja totuudenmukainen jämäkkä vastaus. 

Saanko olla kirja? 

Yritin kuitenkin ymmärtää muunsukupuolisuutta, mutta en koe kauheasti viisastuneeni. Mitä enemmän yritin saada selkoa asiasta, sitä enemmän koko juttu alkoi näyttäytymään luotaantyöntävältä ja keinotekoiselta järjestelmältä, jossa naiseus tai mieheys koetaan rajoittavana tai riittämättömänä. Sukupuolirajoja puretaan tekemällä omia tiukkarajaisia koloja, joihin voi käpertyä. Uusia rajoja ja monimutkaisia nimityksiä syntyy, mutta mikään sukupuolessa ei tosiasiassa aidosti laajene. On sopivaa ja hyväksyttyä olla sukupuoleton tai samaan aikaan kokea molempia sukupuolia. Mutta tämä sukupuolen vapaus ja moninaisuus ei tunnu koskevan kaikkia. Ainakaan heitä, jotka haluavat lähestyä ja tarkistella omaa sukupuoli-identiteettiä jonkin esineen kautta. Se koetaan herkästi loukkaavana ja transfobisena. 

Onko minulla oikeus esimerkiksi sanoa, että sukupuoleni on maskuliinisen paksu kirja, katharsista täynnä oleva tarina? Jos sukupuoli perustuu omaan tunteeseen ja ilmaisuun, niin eikö jokaisella miehellä ja naisellakin ole oikeus pohtia ja arvuutella omaa sukupuolikokemustansa ja tulla haluamaansa lopputulokseen, oli se sitten esine, ruoka-aine tai kulkuneuvo. 

Vaikka joillekin sukupuoli on kipeä ja vakava asia, on kuitenkin hyvä muistaa, että on vielä ihmisiä, jotka kykenevät suhtautumaan omaan kehoonsa ja sukupuoleensa hyväksyvästi, huumorilla ja laskemaan siitä leikkiä. Kaikki nauru ei ole ilkeää. Ja moni nauraa itselleen. Jos on aidosti sinut oman sukupuolensa kanssa, luulisi, ettei silloin kauheasti hetkauta, miten muut määrittelevät itsensä. Herkkänahkainen ilmapiiri, jossa kaikkea sanomaansa pitää varoa tekee muunsukupuolisuudesta itselle epämiellyttävän ja vaikean asian, jonka kanssa en halua olla enempää tekemisissä. 

Vapauttava naiseus! 

Muunsukupuolisuutta vasten peilaten oma naiseus alkoi näyttäytymään vapauttavalta, erilaiselta, ja aidolta. 

Kun muut ovat sukupuolettomia tai genderfluideja, niin onhan se aika kova juttu sanoa, että minä olen Nainen! Siinä alkaa olla melko paljon kapinahenkeä ja uhmakkuutta! Nainen, eikä mikään cis-nainen! Aloin löytämään rauhan naiseuteni kanssa. Ja pystyin kevyesti jättämään muunsukupuolisuus-spekulaatiot taakseni. 

Se ei selvästi ollut maailmani. Enkä olisi siellä edes pärjännytkään, olisin mokaillut jatkuvasti. 

Sukupuolittanut, olettanut, unohtanut kysyä jokaiselta, miten hänet on sopivaa kohdata. Ja unohtanut varmistaa hetken kuluttua, että onko tilanne pysynyt sukupuolen suhteen samana. 

Karu maailma 

Jos muunsukupuolisuus tuntui hullunmyllyltä, niin transsukupuolisuuden pinnan alta alkoi paljastumaan karu ja surullinen maailma. En ollut lainkaan varautunut siihen, kuinka kipeitä kohtaloita onnellisten transtarinoiden takana on. Rintojenpoistoleikkauksia lapsilla ja sukupuolenkorjaushoitoja katuvia aikuisia. 

Välillä oli keskeytettävä omat tutkimukset. Laitettava kirjat ja tietokone kiinni, suljettava se maailma mielestä. Ja mentävä metsään kävelemään. Rauhoittumaan. 

Taustatutkimusmaailman jälkeen eivät omat menkat enää tuntuneet niin kivuliailta. Eivät rinnat enää niin pahasti paidan alta törröttäneet. Tulin yhtäkkiä aika hyvin juttuun kehoni kanssa, kun surullisena mietin katujia, ja mitä he ovat käyneet läpi. Minua harmittaa valtavasti se, miten heihin tunnutaan suhtautuvan, naureskellen ja vähätellen: ”oma moka!” Ja samaan aikaan väärin sukupuolittamista pidetään kauhistuttavana kokemuksena ja väkivaltana. 

Liian vakava asia valehdeltavaksi 

Ymmärsin, etten voi kirjoittaa mitään valhekirjaa poikana olosta ja transsukupuolisuudesta. Aihe on liian vakava asia valehdeltavaksi. En voi olla heittämässä bensaa liekkeihin, jotka roihuavat jo muutenkin liian kuumina. Transihmisillä on järjestöjä, puolestapuhujia ja aktivisteja. Heidän asioita ajetaan kyllä. Sairaanhoidonpiirissä heitä pyritään auttamaan. Minun ei tarvitse olla heittämässä kynääni siihen sekaan. 

Tein totaalisen U-käännöksen aihevalinnassani. Päätin kirjoittaa naiseudesta. Halusin tehdä kunnianpalautuksen sanalle poikatyttö. Tiesin, että jos pystyn kirjoittamaan naiseudesta, sillä samalla hetkellä naiskäsitys ja sukupuolirooli laajenee tähtitieteellisiin mittoihin. 

Niin palasin omaelämäkerrallisen ja osin tunnustuksellisen runouden pariin. Oman naiseuden tutkiminen antoi kirjoittamiselle selkeät raamit ja tiettyä jykevyyttä. Sain myös samalla selvitettyä omaa päätäni siitä sukupuolensotkusta, johon olin ajautunut. En voinut välttyä ajatukselta, että maailma on todella sekaisin, jos minä koen velvollisuudeksi kirjoittaa naiseudesta. Ja alan yhtäkkiä leikkimään runotyttöä. Mutta kun mietin sitä naisrunoilijoiden joukkoa, jotka ovat kirjoittaneet tyttöydestä ja naiseudesta, niin ei se ole lainkaan huono paikka olla. Viihdyn siinä joukossa oikein hyvin, poikatyttönä ja kapinallisena naisena. 

Jos kiellän naiseuteni, kiellän samalla kaiken sen

mistä hankalat, halveksitut, hulluksi leimatut naiset ovat taistelleet.

Jos sanon, että naisen keho tuntuu liian ahtaalta minulle

häpäisen kaikki ne naiset jotka ovat

sidottuja korsetteihin, kohtuihin ja koteihin.

Jos koen tämän naisen kehon ja rinnat liian kipeäksi kantaa

teen väkivaltaa kaikille niille ympärileikatuille

Burkaan puetuille, raiskatuille, hakatuille naisille.

Jos sanon, että tämä keho ei riitä minulle

tyrmään samalla kaiken sen mitä naiset ovat täällä saavuttaneet.

Runot syntyivät, huoli nuorista jäi 

En yhtään ihmettele, niitä nuoria, jotka kipuilevat ja kyseenalaistavat oman sukupuolensa. Sukupuolen moninaisuutta ja itsemäärittelyä korostetaan niin paljon. Sukupuolisanastoviidakko on villiä, moneen suuntaan rehottavaa ja epätarkkaa. Sukupuoli määrittyy tänä päivänä pitkälti oman tunteen ja kokemuksen kautta, jossa sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti sekoitetaan keskenään. Minäkin 27-vuotiaana hämmennyin ja aloin epäröimään sukupuoleni suhteen. Sivuutin tyystin biologiset faktat ja kromosomit. Vaikka en ole  kärsinyt kehonkuvahäiriöistä tai dysforiasta, haaveilin mastektomiasta. Nyt hävettää, että harhauduin ajattelemaan rintojenpoistoa ilman mitään perusteltua syytä. 

Jos minä kävin tämän kaiken lävitse, kuinka ankaraa ja rajua pohdintaa 12-vuotias kehodysforian kourissa oleva nuori mahtaa käydä? Jonka identiteetti ja itsetunto vasta rakentuu. Minä tein vain taustatutkimuksia ja etsin kirjoitettavaa, mutta 12-vuotias nuori etsii transsukupuolisuudesta vastauksia ja ratkaisua omaan pahaan oloonsa. 

Vakavasta sukupuoliahdistuksesta kärsiviä nuoria pitäisi auttaa monipuolisemmin, etsiä syitä ahdistukseen, ja löytää keinoja lievittää sitä, eikä heti olla vahvistamassa nuoren omaa käsitystä väärästä sukupuolesta. Se ei ole transfobiaa, eikä nuoren kokemuksen vähättelemistä, vaan välittämistä. Tuntuu hurjalta ajatella, millainen matka monella lapsella ja nuorella on kasvaa aikuiseksi, jos kaikkea käytöstä ja mielenterveysongelmia katsotaan vain transsukupuolisuuden lävitse. Suurimmalle osalle on kuitenkin kyse ihan normaalista murrosiästä, itsensä etsimisestä ja joukkoon kuulumisesta. 

Saavatko tytöt ja pojat etsiä rauhassa omaa identiteettiään, kipuilla kehonsa kanssa (kuuluu murrosikään) ja pukeutua halutessaan vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin ilman että siitä tehdään johtopäätöksiä transsukupuolisuudesta. Jos olisin nyt 14-vuotias, todennäköisesti itsekin odottaisin aikaa sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. 

Tarita Ikonen on 27-vuotias ikuinen poikatyttö ja runoilija.  Kirjoittaessa häntä kiinnostaa ihmisen mieli, identiteetti ja säröt.

Kotisivut: taritaikonen.portfoliobox.net