Hei, Emmi Nuorgam
päätin vastata sinulle viimeisimmän Ylen kolumnisi perusteella, vaikka se ei varsinaisesti olekaan suunnattu minulle. Minä nimittäin rakastan lastani yhä, vaikka hänellä on sukupuolidysforia. Rakkaus ei ole loppunut, en todellakaan ole havainnut mitään merkkejä siitä.
Olet perehtynyt nuoruusiän sukupuolidysforiaan, joten luultavasti tiedät samat asiat kuin minäkin. Kotimaiset ja ulkomaiset tutkimukset puhuvat selvää kieltä: nuoruusiässä puhkeava dysforia on lisääntynyt yhtäkkiä viimeisen 10 vuoden aikana. Sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvista nuorista huomattava osa on autismin kirjolla, kärsii psykososiaalisista ongelmista, kuuluu seksuaalivähemmistöön, he ovat kärsineet kiusaamisesta tai he ovat sijoitettuja. Tiedetään myös, että dysforia puhkeaa usein “porukalla”, eli samassa kaveriporukassa voi yhtäkkiä ilmetä useampi “transnuori”. Jos kysyt asiaa Helsingin tai Tampereen transpoleilta, he varmasti tunnistavat tyypin (vaikka yleistänkin tässä reilusti): (esi)murrosikäinen, neurokirjolla oleva tai vähintään as-piirteinen taiteellinen, luultavasti cosplay-tapahtumia/animea harrastava tyttö on alkanut uskoa olevansa poika. Ensin hän on todennäköisesti kyseenalaistanut seksuaali-identiteettinsä, ja seuraavana on ollut vuorossa sukupuoli.
Tyttö päättelee olevansa poika, koska tuntee olevansa erilainen kuin muut tytöt. Hän ei ehkä sisäistä sukupuolinormeja, koska ei ole neurotyypillinen. Tai ehkä hän kokee samaistuvansa poikiin, koska hänellä on autistisen tytön aivot - ehkä hänen persoonallisuudessaan on piirteitä, jotka “sallitaan” paremmin pojille. Ehkä hän on lesbo eikä täytä heterotytön normia. Jos hän olisi tullut murrosikään kymmenen vuotta sitten, hänen ahdistuksensa olisi saattanut purkautua syömishäiriön muodossa. Joka tapauksessa jostain syystä hän alkaa inhota itseään.
Hän päättää “muuttua pojaksi”. Hän leikkaa hiuksensa ja alkaa pukeutua housuihin ja huppareihin. Siltähän pojat näyttävät yleisen länsimaisen normiston mukaan. Hän todella uskoo muuttuvansa pojaksi siten, että alkaa toteuttaa sukupuolinormeja. Hän ottaa selvää, mistä jutuista pojat pitävät, miten pojat kävelevät ja puhuvat. Ja alkaa sitten toteuttaa näitä normeja.
Oma puberteetin valtaama keho ällöttää, ja pojan kehon jäljittely kaikilla mahdollisilla keinoilla helpottaa. Tulevaisuuden unelmissa siintää mastektomia ja testosteroni.
Minun nuoruudessani feministit olisivat järkyttyneet siitä, miksi länsimaiset tytöt ovat yhden sukupolven aikana alkaneet kärsiä niin paljon sukupuolidysforiasta. Nykyään feministit pitävät tyttöjen ihmisoikeutena sitä, että koko yhteiskunnan on alettava vahvistamaan sukupuolidysforian muovaamaa minäkuvaa.
Tästä olen puhunut lapseni kanssa. Nuoren ihmisen identiteetti voi kriisiytyä rajustikin, varsinkin kun dysforiaan liityy todennäköisesti vahva komorbiditeetti, josta mainitsin yllä. Kriisi voi ottaa masennuksen muodon, tai syömishäiriön, tai sukupuolidysforian, tai vaikka pakko-oireisen häiriön. Minkä tahansa muodon se ottaakaan, sen julistamiin väitteisiin tulee suhtautua rauhallisesti ja kriittisesti.
Siksi en vanhempana voi automaattisesti ryhtyä tukemaan dysforian sanelemaa minäkuvaa. Tehtäväni on olla nuorelleni silta hänen maailmansa ja aikuisuuden maailman sekä todellisuuden välillä. Minun on oltava suodatin ja peili silloin, kun lapseni suhde todellisuuteen ja materiaalisen elämän reunaehtoihin horjuu.
Psykologiassa ja psykiatriassa tiedetään yleisesti joitakin asioita ihmisestä. Kehityspsykologiassa tiedetään, että identiteetti on nuoruusiän kehityksen tulos. Ihmisaivot saavuttavat kypsyyden vasta yli 20-vuotiaina. Vaikka 12-vuotias on varma identiteetistään - jopa varmempi kuin moni aikuinen on yhtään mistään! - hän ei voi tietää, mitä ajattelee itsestään 25-vuotiaana. Siksi en kuulu niihin vanhempiin, jotka hakevat lapselleen puberteettiblokkerihoitoa ulkomailta.
Tiedetään myös, että ahdistus ei yleensä parane sitä tottelemalla vaan käsittelemällä sen juurisyitä ja altistumalla sitä aiheuttaville asioille. Sukupuoliahdistuneen nuoren ahdistusta voidaan toki tukahduttaa kontrollin tunteella: uudella nimellä, binderillä, uusi vaatteilla, hiustyylillä tai pronomineilla. Ja tottakai nämä saattavat auttaa. Mutta mitä enemmän annat dysforialle pikkusormea, sitä enemmän se vaatii. Pahimmassa tapauksessa se vaatii terveiden ruumiinosien poistoa tai terveyden riskeeraamista vastakkaisen sukupuolen hormoneilla. Kansainvälinen tutkimusnäyttö osoittaa, että medikaalinen sukupuolenkorjaus ei vähennä psykiatrisen hoidon tarvetta pitkällä tähtäimellä.
Vanhempana arvioin riskejä. Jos alan vahvistaa nuoreni transidentiteettiä ja autan häntä toteuttamaan ns. sosiaalisen transition, hänellä on kasvanut todennäköisyys päätyä transhoitoihin. Jotka eivät tilastojen mukaan auta hänen psyykkistä hyvinvointiaan. Kolmekymppisenä hän saattaa jo kärsiä hormonihoidon negatiivisista vaikutuksista. Hän elää niiden kanssa koko loppuelämänsä, en minä.
Toinen vaihtoehto on auttaa häntä tässä vaikeassa elämänvaiheessa. Hankkia hänelle keskusteluapua, huolehtia arjen sujuvuudesta. Antaa hänen ilmaista itseään niinkuin hän tahtoo. Ottaa vastaan kipua, pahaa oloa ja vahvoja tunteita. Jokainen, joka asuu kriisiytyneen teinin kanssa, tietää että helppoa se ei ole. Ei nuorelle eikä vanhemmille. Sekin on hyvä muistaa, että Suomessakin on tälläkin hetkellä nuoria aikuisia, joilla oli murrosiässä intensiivinen ja vilpitön “transvaihe”. Ja jotka on helpottuneita siitä, että eivät hakeutuneet transpolille tai jättivät siellä prosessin kesken.
Nuori voi olla sitä mieltä, että hänen identiteettinsä tai olemassaolonsa kyseenalaistetaan. Mutta voi olla, että vanhempi haluaa vain tutkia dysforian puhkeamisen syitä ja sitä, mitä transidentiteetti tarkoittaa nuoren mielestä. Identiteettikriisihän voi puhjeta ihmisellä myös muulla kuin sukupuolen alueella. Jos se koskisi esim. ikää tai etnistä perimää, olisi hyvin tärkeää tutkia, miksi ihmisen käsitys itsestään yhtäkkiä muuttuu. Sitä olisi käsiteltävä siitä huolimatta, että ihminen pitäisi sitä hänen olemassaolonsa kiistämisenä. Käsittely ei kuitenkaan, tietenkään, saa tarkoittaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Jos kommunikointi kriisiytyy, tarvitaan ulkopuolista apua esimerkiksi perheterapian muodossa.
On mahdotonta antaa yleispäteviä neuvoja siitä, miten dysforista nuorta tulisi parhaiten auttaa. Jokainen nuori on yksilö, ja jokainen perhe on oma yksikkönsä. Uskallan kuitenkin väittää, että koti voi olla nuoren turvapaikka, vaikka hänen vanhempansa eivät lähtisi tukemaan transidentiteettiä. He voivat antaa tilaa identiteetin pohdinnalle ja sukupuolenilmaisulle. Se ei tarkoita tuomitsemista saati rakkauden loppumista vaan oikeastaan aika tavallista tilannetta, jossa vanhemmat kannattelevat nuorta kohti aikuisten maailmaa.
Siellä, täysi-ikäisenä aikuisena, odottaa kypsyys tehdä koko loppuelämää koskevia päätöksiä.