VIERASKYNÄ: "Halusin olla mielummin poika" - yksi tarina nuoruusiän sukupuolidysforiasta

Nuori suomalaisnainen otti meihin yhteyttä ja pyysi saada kertoa oman tarinansa siitä, miten sukupuoli-identiteettiä koskeva hämmennys voi alkaa - ja ennen kaikkea miten se voi helpottaa.

Olin lapsena "tavallinen" tyttömäinen tyttö. Tykkäsin pukeutua kuin prinsessa, leikkiä poneilla, valmistin lemmenjuomia ja luin rakkaushoroskooppeja siinä toivossa, että luokkani söpöin poika rupeaisi tykkäämään minusta takaisin.

Yläaste on monelle nuorelle rankkaa aikaa, en ollut poikkeus. Yläasteen ensimmäisellä luokalla minä ja naispuoliset kaverini aloimme saada inhottavalta tuntuvia kommentteja yläaste -ja lukioikäisiltä pojilta. Kommentteja koskien ulkonäköämme. Muistan, kuinka 18 -vuotias lukiolainen poika kommentoi seiskaluokkalaista parasta kaveriani sanoin "Sä suorastaan tihkut seksiä". Yläasteella pojat olivat minusta pelottavia ja hyvin vieraita.

Seiskaluokan loppupuolella paras kaverini leikkasi tukkansa lyhyeksi, ryhtyi pukeutumaan poikien vaatteisiin ja otti lävistyksiä. Ja minä tein perässä, koska ihailin ja suorastaan apinoin ystävääni. Yritin myös opetella "kävelemään kuin pojat" ja koulussa röhnötin tuolissani jalat leveässä haara-asennossa. Minä ja paras kaverimme rupesimme kiroilemaan ja "käyttäytymään kuin pojat", se tuntui aluksi vapauttavalta.

Ryhdyimme tämän kaverini kanssa myös puhumaan muista koulun tytöistä seksuaaliseen ja halventavaan sävyyn. Muistan kaverini kerran kuvailleen toista luokkalaistamme tyttöä seuraavin sanoin: "Tolla on ihan sika kuuma kroppa ja isot tissit, mutta niin ruma naama, että sitä vois panna vaan jos sillä ois pussi päässä!". Ja nauroimme räkäisesti päälle. Tämä tuntui kierolla tavalla hyvältä, me ikään kuin käänsimme ennen meihin kohdistuneet seksualisoivat kommentit poispäin itsestämme, muihin tyttöihin.

Paras kaverini hankki kasiluokalla itselleen tyttöystävän. En itse ollut kiinnostunut tytöistä, mutta kaverini yllytti myös minua "iskemään" itselleni tytön. Ja koska näytin nyt hyvin poikamaiselta, aloinkin saada huomiota tytöiltä. Romanttisen huomion saaminen oli minulle uutta ja koukuttavaa, sillä en koskaan ollut saanut huomiota pojilta.

Yläasteen aikana tunsin kasvavaa sukupuolidysforiaa, inhosin sitä, että olen tyttö. Tunsin epäonnistuneeni tyttönä, tunsin olevani liian ruma, kömpelö, pitkä, muodoton, nolo ja liian poikamainen olemukseltani. Halusin siis mielummin olla poika. Otin käyttöön pojan nimen, ja ahdistuin, kun perheeni ei suostunut käyttämään kyseistä nimeä minusta. En myöskään suostunut menemään tyttöjen liikuntatunneille.

Ihastuin yläasteella erääseen poikaan, mutta kun kyseinen poika sai tietää asiasta, hän ja hänen kaverinsa nauroivat minulle ja tekivät asiasta pilaa. Ajattelin, että varmasti jokainen poika pitää minua vastenmielisenä, ja päätin silloin, etten enää koskaan ihastu kehenkään miespuoliseen.

Yläasteella, lukiossa ja parikymppisenä minulla oli useita tyttöystäviä, rakastuin tyttöihin ja tunsin seksuaalista vetovoimaa heitä kohtaan. Tosin seksuaalisessa valossa näin naisen vasta, kun olin häneen ihastunut (eli romanttisia tunteita oli herännyt). Naiskeho itsessään ei herättänyt minussa mitään mielenkiintoa.

Lukiossa sukupuolidysforiani oli pahimmillaan. Minä bindasin rintani lyttyyn sideharsolla ja ilmastointiteipillä. Naiseus tuntui ällöttävältä, pelkkä sana nainen toi mieleeni vain negatiivisia asioita: Nainen on heikko, tyhmä, ärsyttävä, äänekäs, bimbo. Menin koulupsykologin puheille, sanoin että olen syntynyt väärään kehoon. Näin jälkikäteen ajateltuna olen kiitollinen, ettei psykologi ottanut minua kovin tosissaan, vaan rauhoitteli minua ja kertoi, että kyseessä saattaa olla ohimenevä vaihe. Minä olin tietysti katkera kuullessani tämän, tuntui ettei minua ymmärretä.

(Huomautan tähän väliin, että tästä koulupsykologin tapaamisesta on kulunut noin 10 vuotta. Jos lukio-ikäinen minä menisi tänä päivänä psykologin vastaanotolle puhumaan samasta asiasta, miten mahtaisi käydä?)

Ollessani 18 -vuotias, silloinen tyttöystäväni sanoi minulle, että hänestä tuntuu oudolta kutsua minua pojan nimellä, kun olin oikeasti tyttö. Myönsin, että minustakin se tuntui hieman oudolta. Aloin taas käyttämään omaa nimeäni, tytön nimeä. Tässä vaiheessa hyväksyin, että olen tyttö, eikä se tuntunut enää niin pahalta. Uskon tämän johtuvan siitä, että tyttöystäväni näytti hyväksyvän minun naiseuteni ja myös piti siitä. Se auttoi minua näkemään naiseuteni hieman positiivisemmassa valossa.

Ulkoisesti olin kuitenkin edelleen hyvin poikamainen, enkä uskonut, että naisellinen tyyli voisi mitenkään pukea minua. Tunsin yhä, että en sovi naisen "muottiin" ja minulla oli huono itsetunto.

24 -vuotiaana tajusin, etten olekaan lesbo, vaan olen kiinnostunut miehistä. Nykyään minulla on poikaystävä. Kiinnostus naisiin on kadonnut. Uskon, että tavallaan väkisin pakotin itseni teini-ikäisenä tykkäämään tytöistä, sillä romanttista huomiota en pojilta saanut.

Minulla kyllä oli todellisia tunteita tyttöjä kohtaan "lesbovuosinani", mutta uskon sen olleen mahdollista siksi, että kaikilla ihmisillä on mielestäni potentiaalia biseksuaaliseen käyttäytymiseen, jos olosuhteet sitä vaativat. (Esimerkkinä homoseksuaaliset suhteet vankiloissa).

Vaikka en itse tietenkään ollut missään naisvankilassa, vain yläasteella, kuvittelin silti, että pojat eivät ole minun ulottuvissani. Siksi kohdistin romanttiset ja seksuaaliset tarpeeni sitten tyttöihin.

Aluksi, kun tajusin, että pidänkin miehistä, en uskonut, että yksikään mies voisi minusta kiinnostua, tai että voisin koskaan olla naisellisen kaunis. Opettelin kuitenkin pukeutumaan ja laittautumaan naisellisemmin, ensin salaa kotona ja sitten uskaltauduin myös ulos tyttömäisen näköisenä. Tuntui hyvältä saada positiivista huomiota miehiltä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuntui hyvältä, kun tuntemattomat ihmiset, naiset sekä miehet, tulivat kehumaan ulkonäköäni. "Sulla on tosi ihana mekko", "Ihanasti oot laittanut sun hiukset". Vastaavanlaisia kommentteja.

Olen edelleen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että olen uskaltanut antaa itselleni luvan olla naisellinen. Olen innoissani kaikista tyttömäisistä jutuista, jotka kielsin itseltäni vuosikausien ajan. Olen onnellinen, että olen nainen, ja onnellinen, että olen tajunnut olevani hetero, sillä lesbous ei minun kohdallani yksinkertaisesti ollut todellista.

En silti tietenkään ajattele, että kaikkien naisten tulisi olla perinteisen naisellisia, vaan kaikkien tulisi saada olla juuri sellaisia kuin haluavat. On monenlaisia tapoja olla nainen ja monenlaisia tapoja olla mies. Olit sitten hetero tai homo, minun puolestani kaikkien pitäisi saada toteuttaa itseään juuri haluamallaan tavalla.

On sanottava, että olen pohjattoman kiitollinen siitä, että lukion koulupsykologi ja perheeni eivät ottaneet minun "trans" -vaihettani vakavissaan. Jos minua olisi lähdetty työntämään kohti ajattelutapaa "Sä et koe olevasi tyttö, olet siis poika!", saattaisin nyt olla hyvin surullisessa tilanteessa. Olisin voinut ajautua transpolille, saada transdiagnoosin, kenties olisin piikittänyt vastakkaisen sukupuolen sukupuolihormonia itseeni jo vuosia, tehden näin itsestäni lisääntymiskyvyttömän. Olisin saattanut leikkauttaa rintani ja kenties alakertanikin irti. Taivaan kiitos, en päätynyt siihen pisteeseen, sillä olen aikuisiällä ymmärtänyt haluavani lapsia.