KIRJO OTTAA KANTAA: PUBERTEETIN JARRUTUSHOIDOLLE EI TARPEEKSI PAINAVIA PERUSTEITA

Maarit Huuska esittää 23.8. 2019  julkaistussa kirjoituksessaan, että puberteetin estävää hoitoa tulisi käyttää Suomessa sukupuolidysforiasta kärsivien lasten ja nuorten hoidossa, sillä  “suositukset sukupuolidysforian hoitoon perustuvat lääketieteeseen”. Kirjoitus on vastine lääkäri Heidi Wikströmin kannanottoon mm. dysforian hoitomuotoihin.

Huuska on oikeassa siinä, että lääketieteen tarjoamat hoitokäytännöt perustuvat aina tieteeseen tai vallitseviin konsensuksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että käytännöt eivät voisi muuttua uuden tutkimustiedon myötä. Samoin kaikki se, mitä kutsumme “hoidoksi”, ei ole automaattisesti parasta mitä lääketiede voisi meille tarjota.

Huuska myöntää, ettei blokkerihoidon pitkäaikaisvaikutuksista ole tutkimustietoa. Voisi kuvitella, että tämä tosiasia huolestuttaisi Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen johtavaa sosiaalityöntekijää, joka työkseen konsultoi sukupuolidysforiasta kärsiviä nuoria, heidän vanhempiaan ja nuoria hoitavia ammattilaisia. Mutta Huuska vähättelee huolta ja sanoo, että vain yksittäiset lääkärit ovat olleet huolissaan blokkerihoidon vaikutuksista aivojen kehitykseen. Näihin yksittäisiin lääkäreihin kuuluu kuitenkin mm. Englannin ja Suomen transklinikoiden asiantuntijoita. Huolestuneet lääkärit ovat viime kuukausina kirjoittaneet kannanottoja Yhdysvalloista ja Australiasta saakka. Sekä Englannissa että Ruotsissa suoritetaan myös hallitusten aloitteesta sukupuolidysforian lisääntymistä ja hoitokäytäntöjä koskevat selvitykset. Kaikki tämä siitä huolimatta, että blokkerihoito todellakin on kuulunut sukupuolidysforian hoitovalikkoon Hollannissa jo 15 vuoden ajan. Lääketieteeseen kuuluu vallassa olevien käytäntöjen uudelleenarviointi.

“Moni asiantuntija, potilas ja perheenjäsen kannattaa puberteetin jarrutushoitoa mahdollisista riskeistä huolimatta, koska fyysisen hoitotuloksen ajatellaan olevan vaikuttavampi, kun hoito on aloitettu jarrutushoidolla”, kirjoittaa Huuska ja antaa ymmärtää, ettei blokkerihoidon tarkoitus olekaan antaa nuorelle “kasvurauhaa”, millä sitä usein markkinoidaan, vaan valmistaa nuoren kehoa jatkohoitoihin. 

“Lisäksi moni uskoo”, Huuska jatkaa, “että nuoren kärsimystä ja oireilua helpottaa mahdollisimman varhain aloitettu hoito”. Blokkerihoito saattaa helpottaa dysforiasta kärsivän nuoren hyvinvointia, mutta tuoreen Englannissa tehdyn tutkimuksen mukaan henkinen hyvinvointi myös huononi huomattavalla osalla tutkimukseen osallistuneista. Joka tapauksessa lähes kaikki blokkerihoitoa saavat nuoret jatkavat hormonihoitoihin jopa niinkin nuorina kuin 16-vuotiaina. Voidaankin siis kysyä, mitä blokkerihoito varsinaisesti hoitaa? Ilmeisesti se ei hoida sukupuolidysforiaa, koska niin moni katsoo tarvitsevansa myös astetta raskaampaa hoitoa. Kärsimyksen ja oireiden helpottaminen ei vielä tarkoita dysforian juurisyiden hoitoa. On myös huolestuttavaa, että Seta ei pidä mielenterveysongelmia esteenä blokkerihoidolle.

Huuska puolustaa jarrutushoitoa myös siksi, että sitä voidaan tarjota niillekin lapsille, joiden puberteetti alkaa liian varhain. On kuitenkin huomattava, että nämä lapset lopulta saavat elää puberteetin läpi. Liian varhaista murrosikää säädellään osaksi juuri sen vuoksi, että oikeassa iässä koetun puberteetin katsotaan olevan tärkeä vaihe nuoren kehityksessä kohti aikuisuutta. Hoitojakso saattaa myös olla lyhyempi kuin sukupuolidysforiasta kärsivillä nuorilla. 

Olemme Huuskan kanssa samaa mieltä siitä, että “tuskin kukaan haluaa, että hoidettaisi nuoria, joiden sukupuoli-identiteetin jatkuvuudesta ei ole vielä varmuutta”. Lapsuusiän sukupuolidysforia raukeaa itsestään lähes kaikilla puberteetin myötä. Olisi siis epäloogista blokata kehitysvaihe, joka edesauttaa dysforian hälvenemistä. Toisaalta on mahdotonta ennustaa sitä, keillä lapsilla tämä kehitys ei toteudu. Ei ole olemassa vaikkapa verikoetta tai aivojen kuvantamismenetelmää, joka osoittaisi sen, kuka lapsi tai nuori ei tule aikuistuttuaan toimeen ilman sukupuolenkorjaushoitoja. Siksi sukupuolidysforian hoidossa tulisi panostaa sellaisiin kärsimystä ja oireita helpottaviin terapiapainotteisimpiin menetelmiin, jotka eivät luo lapselle terveysriskejä.

Huuska toteaa, että “sukupuoleltaan ei-binääristen nuorten hoitopolkua vasta pohditaan ja rakennetaan”. Tästä syytä toivomme ennakkoluulotonta suhtautumista myös siihen vaihtoehtoon, että Hollannin malli blokkerihoitoineen voisi olla korvattavissa. Suhtaudumme varauksella hoitomalliin, jonka mukaan sukuelinkirurgiaa voisi saada jo 16-18-vuotiaana. On kysyttävä, millaiseen käsitykseen lapsen ja nuoren kehityspsykologiasta tällainen hoitomalli perustuu - onko se liian optimistinen sen suhteen, miten varhain nuori on kykenevä tekemään näin suuria päätöksiä?