Nuoren naisen tarina: Kuinka pääsin sopuun dysforiani kanssa

Kärsin kehodysforiasta päivittäin, vihasin rintojani, näin jatkuvasti unia, joissa kehoni oli miespuolinen, mutta en voinut olla huomaamatta, kuinka vahvasti transnuorten arki poikkesi internetissä näkyvistä, ihannoivista tarinoista.


Olen 18-vuotias tyttö ja uskallan vihdoin kertoa elämästäni ensimmäistä kertaa internetin kautta. Vartuin liberaalissa helsinkiläiskodissa, varsin vapaana sukupuolirooleista tai niihin liittyvistä odotuksista. Vietin lapsena paljon aikaa isäni kanssa: hän kävi kanssani uimassa, luistelemassa ja pitkillä metsäkävelyillä. Hän on biologian- ja kemianopettaja, minkä seurauksena ymmärsin biologisen sukupuolen ja lisääntymisen käsitteet jo hyvin nuorena. Lapsena pidin näitä asioita kiinnostavina mutten koskaan ajatellut niitä tulevana osana omaa elämääni, vaan näin itseni sukupuolta ja lisääntymistä etäältä tarkastelevana tutkijana, biologina, joksi silloin tahdoin isona ryhtyä.


Koin seksismiä ensimmäisen kerran päiväkodissa yrittäessäni liittyä mukaan sählyä lounastauolla pelaavaan poikajoukkoon. Itse en tällöin ollut erityisen feminiininen enkä erityisen maskuliininen: hiukseni olivat pitkät mutta käytin maastohousuja, leikin sekä junilla että nukeilla, ystäviini kuului sekä tyttöjä että poikia. Kun pojat ensin hylkäsivät toiveeni päästä mukaan ja vastasivat vielä pilkalla, tunsin ennenkokematonta häpeää. Ensimmäistä kertaa tunsin halua olla jotakin muuta kuin mitä todella olin, näin itseni alempiarvoisena johtuen juuri siitä biologiasta jota jo jokseenkin ymmärsin.


Sain läpi peruskoulun sekä huippuarvosanoja että useita stipendejä ja palkintoja. Minua ei koskaan kiusattu suoraan, mutta sekä pojat että tytöt pilailivat erikoisten tapojeni ja yli-innokkaan, perfektionistisen opiskeluasenteeni kustannuksella. Ala-asteella käytin paksuja ulkohousuja talvisin myös sisällä peittääkseni hameeni ja sukkahousuni, sillä en uskaltanut kertoa äidilleni, etten pitänyt hameista. Ihastuin palavasti tyttökaveriini, mutten tunnistanut, mistä tunteissani oli kyse.


LGBT-yhteisö sai minut kyseenalaistamaan sukupuoleni


Aloin tietoisesti pohtia seksuaalista suuntautumista yhdeksännellä luokalla eli aikana, jolloin homojen oikeuksista tuli tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyvän lainsäädännön ohella julkinen keskustelunaihe. Aloin lukea loputtomia “sateenkaarinuorten” ylläpitämillä Instagram-tileillä julkaistuja tekstejä. Monet näistä nuorista olivat biologisesti tyttöjä, jotka kokivat itsensä transsukupuolisiksi. En saanut kuulla, että on OK olla lesbo, vaan sisäistin viestejä bindaamisesta, poikana “passaamisesta” sekä siitä, millaista on olla “genderfluid”. Naisia kohtaan tuntemani viehätys jäi valtaosin tutkimatta, mutta aloin käyttää tiukkoja urheiluliivejä, jotka tekivät androgyynistä ulkonäöstäni entistä poikamaisemman.


Kävin yhtä Suomen korkeatasoisimmiksi arvioiduista lukioista. Pyrin aina huippusuoritukseen, arvosanani nousivat entisestään, aloin rajoittaa syömistäni ja painoni laski. Näihin aikoihin aloin tietoisesti toivoa, että olisin poika. Tuntui, että miespuoliset ikätoverini otettiin aina vakavasti, kun taas oma, naispuolinen kehoni tuntui pysyvästi vammautuneelta, heikommalta, kahlitulta, seksuaalisesti turtuneelta. Harkitsin elämää trans- tai muunsukupuolisena, mutta minut pysäytti kaksi asiaa. Biologiasta lapsena oppimani asiat estivät lopullisen dissosiaation omasta kehostani, minkä lisäksi aloin jo huolestua siitä, mitä huomasin tapahtuvan ikätovereideni keskuudessa.


Jokainen tuntemani transnuori (mukaan lukien eräs lapsuudenystäväni) oli syntynyt naiseksi, kärsi mielenterveysongelmista ja kamppaili lapsuuden traumojen tai perheongelmien kanssa. Oman itsetuhoisuuteni kärjistyessä olin onnekas saadessani tarvitsemaani lääkitystä ja terapiaa. Minulla diagnosoitiin yleinen ahdistuneisuushäiriö, mikä selittikin monia ongelmiani, joihin kuuluivat unettomuus ja jatkuva pelko siitä, mitä muut minusta ajattelivat.


Kognitiivisen käyttäytymisterapian kautta olen ymmärtänyt, että kehoani (sekä painoani että feminiinisiä ominaisuuksiani) kohtaan tuntemani ahdistus pohjautuu haluun paeta kaikkiin naiskehon omistaviin kohdistuvia sukupuolinormeja. Oivalsin, ettei naiseus ole asia, jota voin paeta tai laihduttaa pois, vaan itseilmaisua rajoittamaton biologinen fakta. Samalla aloin tiedostaa ja konkretisoida tunteitani muita naisia kohtaan: ensisuudelmani oli bileissä tapaamani tytön kanssa, juuri täytettyäni kahdeksantoista. Se oli elämäni mullistava kokemus.


Ymmärsin vihdoin, ettei lesboudeni tiedostamatta jättäminen toimisi enää lainkaan. Tämä ei kuitenkaan poistanut haluani olla poika, vaan voimisti sitä entisestään. Kärsin kehodysforiasta päivittäin, vihasin rintojani, näin jatkuvasti unia, joissa kehoni oli miespuolinen. En tästä huolimatta alkanut identifioitua transpoikana, sillä juuri näihin aikoihin uskoni niin sanottuun genderideologiaan alkoi murtua.


Maailmamme ei vastannut internetin transtarinoita


Bileissä tapaamani tyttö kertoi minulle (sinä lyhyenä aikana kun seurustelimme) identifioituneensa useita vuosia muunsukupuolisena ja muuttaneensa myöhemmin mieltään. Toinen, jo ennen tutustumistamme transpoikana identifioitunut ystäväni, päätti myös palata takaisin naisena elämiseen. Minun oli kohdattava totuus siitä, miten voimakkaasti ympäröimäni transnuorten arki erosi netissä kuvatuista, ihannoivista tarinoista. Aloin kyseenalaistaa näkemääni tosissani ja etsiä vaihtoehtoisia näkemyksiä.


Naisellisten piirteideni aiheuttama ahdistus on vahvasti kytköksissä homoseksuaalisuuteeni ja erityisesti sisäistämääni homofobiaan. Epätoivoinen haluni paeta naiseutta johtui pelosta, pelosta tulevan työurani suhteen, friikkinä nähdyksi tulemisen pelosta, muiden suvaitsemattomuuden pelosta, kun minut nähdään käsi kädessä naisen kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että naisten rakastaminen nimenomaan naisena myös auttaa minua hyväksymään sukupuoleni ja siihen liittyvät ominaisuudet. Olen romanttisesti ja seksuaalisesti kiinnostunut naisista, joten mitä järkeä oman naiseuteni inhoamisessa on? Miksi ihmeessä rankaisisin itseäni vain, koska muistutan heitä joista viehätyn? Kirjoitan tätä vastikään oltuani ensimmäistä kertaa intiimissä suhteessa naisen kanssa - suureksi yllätyksekseni kehoni tuntui silloin enemmän omaltani kuin koskaan ennen.


Mitä haluan sanoa


Viestini dysforisille, sukupuoli-identiteettiään pohtiville tai transidentifioituville ihmisille on tämä: anna itsellesi aikaa. Identiteettisi ei ole tehtävä eikä sen kehittymiselle ole aikarajaa. Jos päädyt lääketieteellisiin hoitoihin, suhtaudu kehosi muokkaamiseen harkitsevasti ja vasta itsesi, menneisyytesi ja tiedostamattomien tunteidesi tutkimisen jälkeen, mieluiten asiansa osaavan terapeutin avustamana. Muista, että naiset ovat lähes poikkeuksetta sosiaalisesti vaikeassa asemassa nimenomaan biologiansa eikä minkään stereotypioihin perustuvan identiteetin vuoksi. Sukupuolirooleja rikkovat lesbot eivät ole uusi ilmiö. Meidän on lopetettava heidän kehojensa arvottaminen ja karsittava oletuksemme naiseuden ja feminiinisyyden välisestä yhteydestä.


Viestini genderkriittisille ihmisille on tämä: kunnioita transihmisiä ja koita parhaasi mukaan ymmärtää, mitä he käyvät tällä hetkellä läpi. Transpojiksi identifioituvien nuorten määrän suunnaton nousu ei ole verrattavissa pinnalliseen, ohimenevään teinivillitykseen. Kyse on ihmisistä, jotka todella kärsivät ja jotka kaipaavat sekä huolenpitoa että ammattilaishuomiota. Kuuntele transnuoria, mutta anna myös heidän kuulla oma näkemyksesi. Keskity varakkaiden, vanhempien miesten sijaan aina eniten apua tarvinneisiin eli lapsiin, jotka eivät löydä itselleen sopivinta tietä ilman kattavaa, rakkaudesta kumpuavaa ja huolella heille tarjottua tietoa.


Kirjoittaja otti meihin yhteyttä heinäkuussa heti sen jälkeen, kun Kirjon nettisivu avattiin. Hän tahtoo pysyä anonyymina, mutta häneen saa yhteyden Kirjon sähköpostin kautta.